No categories

No categories

Kansakuntien kilpailukyky – Quo Vadis?

jarikaivooja

13.01.2013

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua Suomen kilpailukyvystä. Elinkeinoelämä ja maan hallituksen edustajat ovat esittäneet huolestuneita puheenvuoroja maan kilpailukyvystä. Tänään Helsingin Sanomien kolumnisti Tommi Uschanov esitti, että ”Valtion kilpailukykyä ei ole olemassa”. Tämän HS-kolumnin jälkeen voimme siis lopettaa keskustelun Suomen kilpailukyvystä – vai voimmeko?

Perinteisen Wikipedia -määritelmän mukaan kilpailukyky merkitsee toimijan, yleensä yrityksen, toimialan tai kansantalouden, kykyä selviytyä taloudellisen kilpailun olosuhteissa. Yleensä kilpailukykyä voidaan arvioida hinnan, markkinoinnin tai tietotaidon perusteella. Kilpailukykyä voidaan lisäksi mitata erikseen kotimaisilla ja kansainvälisillä markkinoilla. Vakiintunut käsitys on siis, että kansantalouden kilpailukykyä voitaisiin sittenkin arvioida eri tavoin. Vuosittain julkaistaan erilaisia seikkaperäisiä selvityksiä kuten World Economic Forumin World Competitiveness Report – eri kansantalouksien kilpailukyvystä. Tämä kaikki lienee Uschanovin kolumnin jälkeen turhaa puuhastelua, jolla ei ole mitään merkitystä.

Monesti on syytä miettiä asioita hiukan tarkemmin ja kiinnittää huomiota argumentteihin, joita kilpailukykykeskusteluiden yhteydessä esitetään. Käsitteellisesti saattaa olla tärkeää esimerkiksi tehdä ero valtion ja kansantalouden välillä. Kansainvälissä kilpailukykymittauksissa ei yleensä arvioida pelkästään valtion tai valtiontalouden kilpailukykyä – vaan kansantalouksien kilpailukykyä. Tämä on hyvä ymmärtää ja tässä on siis tärkeä käsitteellinen ero. Tommi Uschanov kritisoi sitä, että vientitoiminnan kehityksestä ollaan huolissaan Suomessa. Hän esittää:

Kilpailukykypuhe on usein vain savuverho sille, että valtiovalta suosii politiikallaan vientiyrityksiä kotimarkkinayritysten kustannuksella. Edellisiä hymistellään ja palvotaan, mutta jälkimmäiset saavat kärvistellä omillaan. Vientituotteista ulkomailta saatua rahaa ei kuitenkaan voi syödä, vaikka sitä olisi kuinka monta säkillistä. Se on ensin vaihdettava kotimaisen leipomon leipään. Viennin suosimista pidetään jonkinlaisena viisaana alistumisena kapitalismin armottomien lakien edessä. Mutta eikö se, että poliitikot valitsevat yritysten joukosta omat suosikkinsa ja ajavat puolueellisesti niiden etua, ole juuri kapitalistista kilpailua rajoittavaa tökeröä mestarointia, suunnitelmataloutta?”

Tässä puheenvuorossa on monta asiaa, jota voidaan pohdiskella kriittisesti. Onko meillä vahvaa näyttöä siitä, että valtio olisi erityisesti suosinut vientiyrityksiä? Emmekö voi Suomessa käyttää vientituotteista saamiemme varoja elintarvikkeiden ostamiseen? Valitsevatko poliittiset päättäjät tiettyjä yrityksiä suosikeikseen?

Nämä ovat aika voimakkaita väittämiä, joita soisi perusteltavan hieman tarkemmin. Kaikkien suomalaisten poliitikkojen leimaaminen vientiteollisuuden sylikoiriksi ei ehkä ole perusteltua – saati totta. Kyllä aika useat poliitikot ovat viime vuosina uskoneet sekä vientivetoiseen että kotimarkkinavetoiseen kasvuun. Tietääksemme myös viennistä saadut eurot kyllä kelpaavat myös leipäostoksilla. Tämä ”leipomon leipä” -argumentti ei yksinkertaisesti ole tosi.

Tommi Uschanov esittää, että yritykset kilpailevat pelkästään keskenään seuraavanlaisen argumentoinnin kautta:

Yritysten kilpailusta todistaa vaikkapa se, että niiden oma henkilöstö boikotoi kilpailijoitaan aina kun mahdollista – myös silloin, kun ne ovat omaa firmaa halvempia. K-marketin kassa ei tee omia ostoksiaan S-marketissa eikä päinvastoin. Ja jos tekeekin, niin siitä tulee sanomista. Perusteluksi ei riitä, että ostos oli omassa kaupassa sillä kertaa kalliimpi.”

Tämä on aika voimakas väite. Olisiko siis mahdollista, että kai K-kauppojen kassat ostaisivat pelkästään K-ryhmän myymiä tuotteita ja S-ryhmän kassamyyjät ostaisivat kaikki mahdolliset tarvitsemansa hyödykkeet S-ryhmän kaupoista? En usko, että tällaiselle väittämälle löytyy mitään pitävää tutkimuksellista näyttöä. Väittämä aliarvio rankasti kaikkia kassamyyjiä. Lisäksi aika useissa kotitalouksissa myös toinen aviopuoliso päättää myös, missä kaupassa asioidaan.

Toisaalta voidaan kysyä, miten tämä väittämä vahvistaa sen, että yritykset kilpailevat reilussa hengessä vähittäiskaupan alalla? Itse asiassa, jos Tommin väite pitäisi paikkansa, tällainen tilanne viittaisi siihen, että kuluttajat eivät vertailisi eri yritysten hyödykkeiden hintoja ja laatua mitenkään, vaan että kassamyyjät aina ostaisivat oman työpaikkansa liikkeestä kaikki mahdolliset hyödykkeensä. Eli tämä kyllä johtaisi aivan päinvastaiseen johtopäätökseen yritysten aidon kilpailun suhteen.

Seuraavaksi Tommi Uschanov esittää, että:

Se, ettei Suomi kilpaile Ruotsia tai Kiinaa vastaan, näkyy siitä, etteivät suomalaiset samalla tavoin boikotoi niiden tuotteita. Päinvastoin: täällä esitetään jatkuvasti Kiinan kilpailukykyä kauhistelevia puheenvuoroja, jotka on kirjoitettu kiinalaisella tietokoneella. Eikä kukaan kutsu kirjoittajia puhutteluun.”

Niin, jos edellinen Tommin argumentaatio olisi ollut täysin totta, voisimme ehkä helposti esittää tällaisen lisäargumentaation. Kuten edellä totesimme, argumentaatio oli varsin kevyellä pohjalla – ellei sitten kahden ekonomistin (Paul Krugman ja Samuel Brittan) nimien mainintaa blogitekstin alussa pidetä pätevänä ja vakuuttavana argumenttina. Tasapuolisuuden vuoksi hän olisi voinut mainita esimerkiksi Prof. Michael Porterin, joka on oikeasti tutkinut kansakuntien kilpailukykyä.

Edellä esitetyn argumentaation sijaan, voidaan kyllä väittää täysin uskottavasti, että Suomi kyllä tosiasiallisesti kilpailee markkinaosuuksista erilaisilla markkinoilla niin Ruotsin kuin Kiinankin kanssa. Mitään toista vaihtoehtoista uskottavaa näyttöä tämän asian osalta ei ole esitetty. Voimme varmasti kysyä Kiinan uudelta johtajalta Xi Jinpingiltä, kilpaileeko Kiina Yhdysvaltojen kanssa maailman vientimarkkinoilla ja oletettavasti vastaus olisi: kyllä. Samaa voisimme kysyä presidentti Barack Obamalta ja oletettu vastaus olisi: kyllä. Varmasti pääministeri Jyrki Katainenkin vastaisi, että Suomi kyllä kilpailee vientimarkkinoilla ruotsalaisten yritysten kanssa. Miksi Alexander Stubb muuten esimerkiksi kiertäisi ympäri maailmaa suomalaisten vientiyritysten kanssa? Kyse ei kai ole poliittisesta turismista, koska mukana matkoilla on oikeasti iso joukko suomalaisia yritysjohtajia.

Kirjoituksessaan Tommi Uschanov tuo lisäargumenttinaan esille vielä:

Brittan ja Krugman korostavat myös, että tavaroiden ja palvelujen vienti ulkomaille tuottaa kansantalouden arvonlisäyksestä joka tapauksessa vain vähemmistön. Vaikkapa Yhdysvalloissa ja Japanissa viennin arvo on vain noin 10 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomessakin, jonka sanotaan elävän muka kokonaan viennistä, se on alle 40 prosenttia. Silloinkin mukana ovat kaikki ne vientituotteet, joiden raaka-aineet on alun perin tuotu ulkomailta.”

Kun arvioidaan kansantalouksia toisiinsa, on ehkä huomion arvoista erottaa isot suljetut taloudet pienistä avoimista talouksista. Yhdysvallat on iso suljettu talous ja Suomi on pieni avoin talous. Näiden kahden kansantalouden toimintalogiikka on erilainen. Myös viennin suhteellinen merkitys on erilainen Yhdysvalloille ja Suomelle. Suomi on enemmän riippuvainen kansainvälisestä vaihdannasta kuin Yhdysvallat. Se, että vienti on Suomen BKT:sta lähes 40 %, ei ole pieni juttu kansantalouden toimivuuden kannalta. Eikä sekään, että Yhdysvaltojen ja Japanin BKT:sta  10% on viennistä, ole mikään merkityksetön asia. On syytä muistaa, että kansantaloudessa on erilaisia kerroinvaikutuksia ja mekanismeja, jotka heijastuvat eri sektoreille eri vahvuisina. Pelkkä BKT-osuuden prosenttiluku ei kerro vielä mitään tyhjentävää totuutta viennin vaikutuksista kansantalouden ja sen toimijoiden toiminnalle ja hyvinvoinnille.

Erilaisten argumentaatioiden jälkeen Tommi Uschanov toteaa vielä:

Tässä valtioiden vertaaminen yrityksiin vie taas päinvastaisella tavalla harhaan. Yritysten asiakkaina ovat aina enimmäkseen muut kuin oma henkilöstö. Niiden vastaava lukema on siis poikkeuksetta yli 99 prosenttia. Yritysten riippuvuus “viennistä” itsensä ulkopuolelle on niin paljon suurempaa kuin valtioiden, että rinnastus ontuu.”

Myös tämä osa artikkelissa on myös hiukan ongelmallinen. Ovathan useat monikansalliset yritykset niin isoja, että niiden liikevaihto vastaa eräiden valtioiden bruttokansantuotetta jopa moninkertaisesti. Olisiko sitten niin, että valtioiden ”asiakkaina” ei olisi muut kuin valtioiden omat kansalaiset? Tämä väittämä voisi pitää paikkansa, jos valtiot eivät omistaisi mitään tai että valtiot eivät antaisi kehitysapua kenellekään muulle valtiolle maailmassa. Tosiasiassa valtion osallistuvat kansainväliseen talouteen monin suorin ja epäsuorin interventioin.

Esimerkiksi se, että Suomi on Euroopan unionin jäsen tai jäsen Yhdistyneissä Kansakunnissa, vaikuttaa Suomen kansantalouteen ja ”asiakkuuksiin”. Euroopan unioni on Suomen kotimarkkina-alue ja jo tämä tosiasia vaikuttaa siihen, miten ”asiakkuudet” voidaan määritellä Suomen valtion osalta. Valtiotkin ovat oikeasti riippuvaisia viennistä – ja yhä enenevässä määrin.

Globalisaatio ja taloudellinen integraatio ovat vain lisänneet valtioiden riippuvuutta toisistaan, mutta myös riippuvuutta markkinoista ja verkostoista. Public-private partnership –ajattelu on varsin yleistä, kun eri valtiot haluavat kehittää kilpailukykyään. Kilpailukyky ei liity yksinomaan valtioon, vaan myös teollisuuden ja elinkeinoelämän toimintaan ja toiminnan tuloksellisuuteen suhteessa muihin kansantalouksiin.

Kun keskustellaan kilpailukyvystä, on aina syytä tarkasti määritellä minkä toimijan kilpailukyvystä keskustellaan. Ehkä nykyisessä kilpailukykykeskustelussa on ongelmana se, että liikaa huomiota kiinnitetään rahalla mitattaviin kilpailukykytekijöihin. Käytännössä yhä suurempi merkitys kilpailukyvyn kannalta on immateriaalisilla tekijöillä kuten tieto-taidolla ja osaamisella. Inhimillinen ja sosiaalinen pääoma ovat nousseet yhä keskeisemmiksi kilpailukykytekijöiksi. Nämä tekijät liittyvät kilpailukyvyn kannalta moniin eri tekijöihin kuten:

• Koneiden ja laitteiden modernisointiin,
• Organisaatioihin ja johtamiseen,
• Tuotantosysteemeihin,
• Koulutukseen ja valmennustaitoihin organisaatioissa,
• Laatujohtamiseen ja laadun parantamiseen,
• Markkinointiin ja asiakasosaamiseen, ja
• Yhteistyökoalitioihin ja partnership-osaamiseen.

Kilpailukykyä parannetaan kehittämällä näitä lueteltuja asioita. Karkeasti voidaan puhua asiaosaamisen, asiakasosaamisen ja strategisen osaamisen kehittämisestä. Jos näitä asioita onnistutaan kehittämään, voidaan parhaassa tavassa tuotteita ja palveluita saada myös vietyä ulkomaisille markkinoille. Myös kotimaiset asiakkaat hyötyvät kilpailukyvyn parantamisesta. Kyse ei ole joko-tai –asetelmasta kuten Tommi Uschanov näyttää ajattelevan, vaan sekä-että –asetelmasta. Kilpailukyvystä hyötyvät aina sekä kotimarkkinateollisuus että vientiteollisuus.

Siksi pelkkä vientiin tai BKT:hen huomion kiinnittäminen ei ole viisasta politiikkaa. Silti emme voi kiistää niiden arvoa eräinä keskeisinä tarkasteltavina makrotalouden indikaattoreina.

Kilpailukyky liittyy myös kansantalouden kiinnostavuuteen investointikohteena. Suorat investoinnit kertovat kilpailukyvystä suhteessa muihin kansantalouksiin. Tämä on ollut Suomen sokea piste kilpailukyvyn arvioinnissa ja keskustelussa. Siksi olemme ehkä liikaakin kiinnittäneet huomiota vientitilastoihin. Paljon enemmän huomiota olisi pitänyt kiinnittää huomiota Suomeen kohdentuviin suoriin investointeihin ja tätä strategista muuttujaa käsitteleviin tilastoihin. Ovathan investoinnit eräs keskeinen kansantalouden menestyksen tae.

Ehkä meidän täytyy vielä odottaa hiukan vahvempaa argumentaatiota – ennen kuin luovumme kansantalouden kilpailukykyvertailuista tai vientivetoisesta kilpailukykystrategiasta. Päävaihtoehtoina vientivetoiselle kasvulle on kotimarkkinavetoinen kasvu. Se strategia perustuu yleensä tuontisubstituutiostrategialle tai jonkin asteiselle protektionismille. Tästä näkökulmasta arvioituna kirjailija Tommi Uschanovin HS- blogiviesti on ymmärrettävä. Taloushistoria opettaa, että protektionismi on yleensä nostanut päätään taantumien aikana. Sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan taustalla oli tällainen ajattelumalli itsestään käpertyvästä protektionismista ja kotimarkkinanationalismista.

Lähteitä:

Hunya, G. and Stöllinger, R. (2009) Foreign direct investment flows between the EU and the BRICs, wiiw. Research Report No. 358, Vienna: Vienna Institute for International Economic Studies, wiiw.

Industrial competitiveness, European Competitiveness Report 2012 – Reaping the Benefits of Globalisation, Verkkosivut: http://ec.europa.eu/enterprise/policies/industrial-competitiveness/competitiveness-analysis/european-competitiveness-report/index_en.htm

Porter, M.E., Sachs, J.D. and McArthur, J.W. (2002) Executive summary: Competitiveness and stages of economic development. In: M.E. Porter, J.D. Sachs, P.K. Cornelius, J.W. McArthur and K. Schwab (eds), The Global Competitiveness Report 2001–2002. New York: Oxford University Press.

UNIDO (2003) Methodological Guide: Restructuring, upgrading and industrial competitiveness. Vienna,
Verkkosivut: http://www.unido.org/fileadmin/media/documents/pdf/tcb_methodological_guide.pdf

World Economic Forum (2013) Global Competitiveness Report, Verkkosivut: http://www.weforum.org/issues/global-competitiveness

World Economic Forum (2012) Global Competitiveness Report 2011-2012, Verkkosivut: http://www.weforum.org/reports/global-competitiveness-report-2011-2012

World Economic Forum (201o) World Economic Forum Stimulating Economies through Fostering Talent Mobility, Verkkosivut: http://www3.weforum.org/docs/WEF_PS_TalentMobility_report_2010.pdf

Comments are closed.