No categories

No categories

Kritiikin kulttuurista

jarikoskinen

11.03.2013

MA

We don’t see

see things

as they are,

we see

things as

we are.

Anais Niniltä peräisin oleva lause: Emme näe asioita niin kuin ne ovat, vaan niinkuin me olemme –  sisältää huomattavaa viisautta. Katsomme maailmaa aina omien linssiemme läpi. Maailmankuvamme ja aikaisemmat kokemuksemme ohjaavat sanottavaamme. Tämä on muistettava, kun puhumme kritiikistä. Täysin objektiivista, arvovapaata kritiikkiä ei ole olemassakaan. On vain asiaan perehtynyttä ja vähemmän perehtynyttä kritiikkiä, on vain hyvin perusteltua, näkemyksellistä kritiikkiä ja vähemmän perusteltuja kantoja.

Kritiikki on kriisissä. Sanottava on käsitykseni mukaan pinnallistunut. Jos luet 15 elokuvakritiikkiä, ja niissä on about samat asiat – jopa osin samoja lauseita – valistunutta tarkkailijaa alkaa epäilyttää. Parin ensimmäisen kritiikin virusluonne alkaa salapoliisityössä selvitä. Vai alkaako? Kuulemani mukaan elokuvaohjaaja itse tallentaa ajatuksia elokuvastaan, ja siitä sitten tehdään tiedote. Osa “kritiikistä” palautuukin suoraan tiedotteeseen. Tietysti on selvää, etteivät kritiikin kirjoittajat elä missään umpiossa, taustoja selvitetään, vaikutteita otetaan ja annetaan. Siitä huolimatta, että myös seuraamisen arvoisia kriitikoita löytyy; kritiikin pinnallisuus ja toisto ovat kuitenkin ihan aitoja huolen aiheita. Monet kaipaisivat valistunutta arviointia, josta on aistittavissa kirjoittajan oma ääni ja tulkinta. Luultavasti yhtä monet haluavat myös opastusta ja kulttuuritietoutta. Tuntuu myös siltä, että kritiikin tilalle ovat tulleet toimittajan omaa naamaa markkinoivat viihteelliset mielipidekirjoitukset. Toimittajien henkilöbrändäys alkaa pikkuhiljaa saamaan huvittavia mittasuhteita.

Eri kulttuurialojen syvällistä kritiikkiä tuntuu olevan yhä vähemmän medioissa. Designkritiikkiä ei ole käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Ei juuri ollut edes viime vuotisen designpääkaupunkivuoden aikana. Designkritiikin puuteesta olenkin kirjoittanut useamman kerran (lue lisää tästä).

Viime aikojen kokemusten perusteella olen huomattavasti huolestuneempi olemattomasta suomalaisesta kritiikin kulttuuurista kuin aikaisemmin. Tarkoitan tällä kulttuurinkritiikin vähyyttä, mutta myös rikastavan yhteiskunnallisen kritiikin puutetta.

Tasapainotettu yhteiskunnallinen kritiikki on ollut harvinaista herkkua. Toisaalta pyrkimys konsensukseen on vahva ja jopa hyvin argumentoidun kritiikin esittäjä leimataan helposti hankalaksi tai jopa rettelöitsijäksi. Samanmielisyyteen kannustetaan. Kysymys on pitkälti johonkin joukkoon kuulumisesta tai kuulumattomuudesta. Tämä koskee sekä sopuisasti myötäilevää (ja hehkuttavaa) leiriä, että niitä, joiden intresseistä on esittää jopa asiattoman kovia väitteitä tai viritellä skandaalia.

Konsensushenkinen hymistely ei tuota mitään lisäarvoa kenellekkään. Toisaalta repivä ja rikkova kritiikkikään ei palvele tarkoitusta. Tarvitaan nimenomaan oppinutta, rakentavaa ja rikastavaa kritiikkiä. Tarvitaan myös punnittuja arvioita asiantuntijapiirien ulkopuolelta.

Osin keskustelu palautuu kysymykseen, kuka on asiantuntija? Perinteinen pönäkkä, yksisuuntainen, “totuutta” tööttäävän asiantuntijuuden aika alkaa olla ohi.

Sosiaalisten medioiden ja yleisemmin internetin ansiosta nyt kuka tahansa voi ottaa asioista selvää, ja kirjoittaa perustellun kritiikin. Nyt on tärkeämpää mitä sanoo, kuin kuka sanoo. Dialogisuus on nykyhetken avainsana: samasta asiasta voi olla hyvinkin erilaisia näkemyksiä. Kompleksisuuden lisääntyessä nopeiden muutosten ja tiedon uusiutumisen keskellä, yksiselitteisten joko-tai-totuuksien metsästäminen on yhä haastellisempi tehtävä. Yksi plus yksi on edelleen kaksi, mutta usein asiat ovat sekä-että, ei niinkään joko-tai.

Samaan aikaan (vastaliikkeenä) asiantuntijoiden henkilöbrändäytyminen ja medioiden laiskuus on johtanut siihen että tutut naamat kommentoivat oman alansa asioita medioissa yhä uudestaan. Joskus on suorastaan kiusallista kuunnella näiden samojen asiantuntijoiden samoja juttuja: voi suorastaan arvata, mitä hän seuraavaksi sanoo.

Erityisesti akateeminen asiantuntijuus tuottaa toisaalta-toisaalta vastauksia: media haluaisi asiantuntijasta ulos selkeitä (ja mielellään räväköitä) kantoja, joihin voisi tarttua. Asian kompleksisuuden ja nopeiden muutosten takia sellaisia yksiselitteisiä totuuksia ei useinkaan ole tarjolla. Asiantuntija-sanaan liitetään Suomessa perinteisesti hillitty ylivarovaisuus, hötkyilemätön tarkkailijan status. Tämäkin asia on muutoksessa: asiantuntijalla on oikeus ajatella toisin, hänellä on mahdollisuus esittää rohkeita näkemyksiä. Edellä esiin nostettu rohkeuden vaatimus ei mitenkään vähennä oppineen kritiiin arvoa; on aina hienoa, jos joku oikeasti tietää mistä puhuu. Viisautta hipova tietämys näyttäytyy nyanssien ymmärtämisessä ja nyanssien ilmaisussa.

Asian syvällinen tuntemus on siis aina eduksi. Mutta jonkin asian sisällä olemiseenkin sisältyy riskejä. Ammattialan sisäinen jargon sattaa olla maneerista saman toistoa. Tässä yhteydessä on syytä avata asiaa lisää: identiteetti sanan taustalla vaikuttava idem merkitsee samaa, identidem samaa yhä uudestaan. Tunnistaminen tapahtuu tuon toistuvan samuuden kautta. Monilla asiantuntija-aloilla tarvittaisiinkin lähes sukurutsaisen identiteetin tuuletusta ja osaamisen rikastamista. Onneksemme monet kiinnostavimmat kehityskulut tapahtuvat ammattialueiden rajapinnoilla: siellä syntyy kokonaan uusia kompetenssejä ja jopa uusia ammattialoja.

Selkeä ja tunnistettava asiantuntijatyyppi on sellainen, jonka intressit ovat paljastavasti näkyvillä. Tällainen asiantuntija pitää yksisilmäisesti aina samaa agendaa esillä ja tekee kaikkensa, jotta hänen ajamansa asiat edistyvät. Jonkin asian ajajana näyttäytyvän motiivit paljastuvat kuulijalle puheesta. Vain yhden asian propagoijan etu saattaa olla se, että sanottavan ollessa yksinkertainen, media voi helpommin tarttua hänen propagandaansa.

Toisaalta asiantuntija voi olla läpinäkyvämmin jonkin intressipiirin – kuten esimerkiksi ammattiliiton tai poliittisen liikkeen –  edustaja. Tällaisiin asiantuntijoihin olemme jo tottuneet. Jos kaksi vastakkaisen intressipiirin tutkimusryhmää tekee tutkimuksen samasta aiheesta, sekä luvut että johtopäätökset saadaan kyllä näyttämään intressipiirin kannalta oikeilta.

Jokaisen on helppo huomata, että yhteiskunnallisiin aiheisiin liittyvä arviointi politisoituu hetkessä. Jos esimerkiksi puhut (vaikka kuinka viattomasti) mitään ihmisen oman aktiivisuuden tärkeydestä, määrityt oikeistolaiseksi. Joku voi kysyä, miten ihmeessä poliittisesti sitoutumattomankin esille tuoma ihmisen oman aktiivisuuden tärkeys voi brändäytyä oikean laidan politiikaksi? Tällaiselle ajattelulle on toki pitkät juuret; ajatus ihmisestä oman onnensa seppänä kuuluu oikealle suuntautuvien lempi-ideaaleihin. Mutta jos tätä polkua käydään pidemmälle, myös kaikenlainen yrittäjyys kuuluu henkisesti samaan joukkoon. Ja jopa se, että ylipäänsä aktiivisesti teet jotain. Vastaavasti muista välittäminen brändäytyy helposti vasempaan suuntaan. Edellä oleva esimemerkki kuvittaa poliittista arvo- ja asennekenttää. Lukkiutuneelta vaikuttava politiikan asennemaisema vaikeuttaa uusia avauksia. Kaikenlaisia asiantuntijasisältöjä tulkitaan aina poliittisten silmälasien läpi. Uusi idea voi olla vaikka kuinka hyvä, mutta jos siinä on vääränlainen poliittinen vivahde, sitä ei ehkä haluta ottaa poliittiselle agendalle.

Vaikuttavimillaan yhteiskunnallinen kritiikki on silloin, kun tarjolla on kritiikin lisäksi jokin innostava vaihtoehto nykymenolle. Vaihtoehdoille tarvitaan toki myös hyvät perustelut. Perinteiseen suomalaiseen insinööri- ja talouspainotteiseen suunnittelukulttuuriin on kuulunut tarkkojen laskelmien teko ja pitkän prosessit. Nopeiden muutoksien keskellä, vuosikausien (tai jopa vuosikymmenen) kehitysprosessien aikana koko työn lähtökohdat, johtopäätökset ja tulokset saattavat vanhentua käsiin. Siksi perinteiselle (hitaalle) asiantuntijakulttuurille tarvitaan vaihtoehtoja. Palvelumuotoilun ja co-designin (lue lisää tästä) piirissä on kehitetty metodiikkaa, jonka keskiössä on osallistava suunnittelu, sekä nopea ideointi, konseptointi, prototypointi ja pilotointi. Nopea, pienimuotoinen käytäntöön vieminen ja testaaminen on fiksumpaa kun mittavat laskelmat, pitkät prosessit ja isot panostukset. Näkisin, että nopeasti muuttuvassa toimintaympäritössä aktiivinen tulevaisuuden ennakointi yhdistettynä osallistavaan suunnitteluun ja nopeaan pilotointiin on yksi kiiinnostavimmista vastauksista nykyhetken tarpeisiin.

Minusta Suomessa on kaikesta innovaatiopuheesta ja startup-hypestä huolimatta jonkinlainen henkinen jumi. Lähes kaikissa kansainvälisissä vertailuissa pärjäämme hyvin – mutta vaikka maailma muuttuu ympärillä kiihtyvällä tahdilla, me tunnumme istuvan saavutettujen tulosten päällä, tietämättä mitä tehdä. Olemme myös takertuneen menneen maailman prosesseihin – kaikki tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa. Asioiden käsittely julkisuudessa on ongelmalähtöistä: ihmisten henkilökohtaiset traumat, kansakunnan traumat, terveydenhuollon kriiisi ja huoltosuhteen muutos, kuntarakenneuudistuksen päivittely, suhde EU:n päätöksentekoon ja sen sellaista. Narinaa piisaa. Pahoinvoinnin julkinen purkaminen kärsivin ilmein on suorastaan nostettu hyveeksi. Tällaista puhetta ei kuitenkaan pidä sekoittaa ansiokkaaseen yhteiskunnallisen kritiikkiin ja rakentavaan vaihtoehtojen esittelyyn.

Kritiikin kulttuurin ohuus on samalla keskustelukulttuurin ohuutta. Nekin, joilla olisi kriittistä mutta samalla rakentavaa sanottavaa pysyvät hiljaa. Ääntä ei saada kuuluville edes silloin, kun olisi noustava barrikaadeille. Kuuliainen ja konsensushenkinen porukka täällä Suomessa on kaikista mieluiten hiljaa tai narisee yksikseen ja lähipiirilleen. Olemme valitettavasti vielä kaukana parhaasta eurooppalaisesta keskustelukulttuurista, vaikka pientä tuulettumista onkin jo tapahtunut.

Jari Koskinen (/AlternativeFutures)

Kirjoittaja on poliittisesti sitoutumaton.

Comments are closed.